Salvador
Salvador. Capoeiraturismin kehto. Joka ikisessa kojussa myydaan raikeasti maalattuja ja huonosti soivia berimbauta ja muita capoeirasoittimia. Samassa lajassa huijarit, capoeiran showmiehet, huijarit, turistit, capoeiraturistit, huijarit, aidosti capoeiran perinnetta elossa pitavat vanhat mestarit ja huijarit.
Olen seurannut capoeira angola -mestari Cobra Mansan treeneja, lepuuttanut polvea kohti tulevaa SoulSports -treenia ja soittanut mukana soittotreeneissa ja rodissa. Keskityn musiikkiin ja treenaan sita erittain hyvan perkussio-opettajan Giban kanssa. Salvadorista loytyy kylla iloisesti elaman koko kirjo: syva kulttuuri, sen hyvaksi kayttajat ja ne, jotka pyrkivat viemaan asioita eteenpain. Pahimmallakin turistialueella Pelourinhossa loytyvat raot, joista elama paasee esiin muutenkin kuin huonosti maalatuissa rastavareissa. Vakivalta on vahvasti ilmassa, tunnetusti on aina ollutkin ja turistien rahojen tultua kuvaan vain lisaantynyt.
Mita ihmetta mina taalla teen? Samat turistit on nahty Goalla: elamaan vasyneet elamysmatkailijat, jotka kilpailevat siita kuka loytaa aidoimman alkuperaiskokemuksen samalla kuin jaloissa lapset kuolevat nalkaan. Olenko mina yksi heista, elamysmatkailijoista? Capoeirajengeihin en oikein istu. Usein politiikka alkaa allergisoida. Toisaalta ymmarran yhden mestarin ajatuksen, jota capoeirassa paljolti toteutetaan. Se, joka antaa yhteisolle eniten, myos tekee paatokset sita koskien. Ja usein mestarit ovat kasvaneet upeasti asemansa tasolle.
Toisaalta usein tulee myos mieleen, etta eiko voitaisi heittaa tamakin kahle jo menemaan. Yhteiso ja ryhma voivat toteutua ilman yhta johtajaa. Parhain tilanne lienee silloin kun rakenne maaraytyy orgaanisesti. Toisaalta rahan tullessa mukaan kuvaan orgaanisuus jaa tehokkuuden vaatimuksen alle. Tai ehka ongelma - jos sellainen on - minun kohdallani on se, etta taiteilija etsii uusia rakenteita, muotoja ja toimintaa. Silloin lopulta aina on edessa tormays vakiintuneiden rakenteiden kanssa. Mutta onko tama ajatusrakennekin yksi vakiintunut rakenne, joka taiteilijan tulee kyseenalaistaa? Sekavaa ajattelua sekavasta kaupungista.
Olen seurannut capoeira angola -mestari Cobra Mansan treeneja, lepuuttanut polvea kohti tulevaa SoulSports -treenia ja soittanut mukana soittotreeneissa ja rodissa. Keskityn musiikkiin ja treenaan sita erittain hyvan perkussio-opettajan Giban kanssa. Salvadorista loytyy kylla iloisesti elaman koko kirjo: syva kulttuuri, sen hyvaksi kayttajat ja ne, jotka pyrkivat viemaan asioita eteenpain. Pahimmallakin turistialueella Pelourinhossa loytyvat raot, joista elama paasee esiin muutenkin kuin huonosti maalatuissa rastavareissa. Vakivalta on vahvasti ilmassa, tunnetusti on aina ollutkin ja turistien rahojen tultua kuvaan vain lisaantynyt.
Mita ihmetta mina taalla teen? Samat turistit on nahty Goalla: elamaan vasyneet elamysmatkailijat, jotka kilpailevat siita kuka loytaa aidoimman alkuperaiskokemuksen samalla kuin jaloissa lapset kuolevat nalkaan. Olenko mina yksi heista, elamysmatkailijoista? Capoeirajengeihin en oikein istu. Usein politiikka alkaa allergisoida. Toisaalta ymmarran yhden mestarin ajatuksen, jota capoeirassa paljolti toteutetaan. Se, joka antaa yhteisolle eniten, myos tekee paatokset sita koskien. Ja usein mestarit ovat kasvaneet upeasti asemansa tasolle.
Toisaalta usein tulee myos mieleen, etta eiko voitaisi heittaa tamakin kahle jo menemaan. Yhteiso ja ryhma voivat toteutua ilman yhta johtajaa. Parhain tilanne lienee silloin kun rakenne maaraytyy orgaanisesti. Toisaalta rahan tullessa mukaan kuvaan orgaanisuus jaa tehokkuuden vaatimuksen alle. Tai ehka ongelma - jos sellainen on - minun kohdallani on se, etta taiteilija etsii uusia rakenteita, muotoja ja toimintaa. Silloin lopulta aina on edessa tormays vakiintuneiden rakenteiden kanssa. Mutta onko tama ajatusrakennekin yksi vakiintunut rakenne, joka taiteilijan tulee kyseenalaistaa? Sekavaa ajattelua sekavasta kaupungista.
0 Comments:
Post a Comment
<< Home