Improvisaatioversion työstäminen 4

17. 5. - 20. 5. 05
Työpäiväkirja
Esiintyjä Katja Mustonen

Improvisaatioversion työstäminen, viimeinen viikko ja
viimeiset kujeet.

Viimeinen viikko treenausta alkoi vajaalla
miehityksellä, kun Vaatua puraisi pöpö ja pakotti
tytön sängynpohjalle. Viiden hengen ryhmässä yhden
puuttumisen huomaa heti. Varsinkin improversion
rakenteessa energian kantaminen ja kasvattaminen
muodostui yllättävän raskaaksi.


Kysymistä ja kysymistä.

Tekeminen nostaa esiin aina jotain: tunteita,
liikettä, ajatuksia sekä ennen kaikkea kysymyksiä.
Alkuviikon kyselin ja kyseenalaistin omaa tekemistäni.
Miten nähdä omat rajansa, oma rajallisuutensa? Miten
hyväksyä rajansa? Miten ylittää omat rajansa? Nii-in.
Irtipäästäminen. Jälleen löydän itseni saman teeman
ääreltä. Irti päästäminen omista olettamuksista,
liikeradoista, toimintamalleista, maneereista. Listaa
voisi jatkaa loputtomiin. Miksi irtipäästäminen on
sitten niin hankalaa? Onko kyse itsekkyydestä vai
mistä, kun on helpompi nähdä vikoja toisissa kuin
itsessään. Osana jatkuvaa prosessia opettelimme
tekemään havaintoja itsestämme käsin, sen sijaan, että
kokoajan osoittelisimme muita sormella. Tämä tuntui
toimivalta, mutta toistaiseksi petrausta vaativalta
tavalta käydä läpi harjoituksia ja läpimenoja.


Sisältö.

Capoeiran ja kontakti-improvisaation liikeradoissa
molemmissa on kyse reaktiivisuudesta, joka muodostuu
haasteelliseksi lajien eri lähestymistapojen vuoksi.
Pidemmän päälle aloin kaivata herättelyä myös niillä
muilla osa-alueilla, jotka improvisaatiossa
allekirjoittanutta kiehtovat. Kaipaus heräsi halusta
saada uusia lähestymistapoja jo käytettyjen rinnalle
sekä halusta avata omaa tekemistäni ulospäin.
Tietoisuus lähestyvästä esiintymisestä oli
osasyyllinen sysäämään ajatuksia jälleen uusien
kysymysten äärelle. Mitä minä haluan kertoa yleisölle?
Miten haluan tulla nähdyksi?

Improvisaatio on aina hyppäys tuntemattomaan. Kokoajan
oppii lukemaan ja tulkitsemaan muita tekemisen myötä.
Kaipaan vielä enemmän tuota ryhmäksi tulemisen
tunnetta. Pientä esimakua siitä sain kuitenkin maistaa
kenraaliharjoituksessa, johon puolikuntoinen Vaatukin
urheasti saapui. En tiedä johtuiko läpimenon
kuunteleva läsnäolo siitä, että olimme jälleen
täydessä miehityksessä, vaiko väsymyksestä, vai
aikaisempien läpimenojen koossa pysymisen
hankaluudesta ja näiden kokemusten edessä
nöyrtymisestä, vai mistä. Joka tapauksessa tuo
läpimeno antoi tunteen, että nyt tehdään ensimmäistä
kertaa yhdessä ja hienosti tehdäänkin. Tuo kokemus loi
uutta uskoa siihen, että kaikki tehty työ
konkretisoituu meissä, vaikka vaatiikin aikaa. Ja
kärsivällisyyttä.

Syksyllä jatketaan taas. Väliin mahtuu kesä ja
jokaisen huitelemiset omilla teillään. Nähtäväksi jää,
mihin uomiin syksyllä asetutaan ja missä muodossa
tullaan jälleen yhteen sekä yhdessä näkyväksi.