Salvador 2

Fyysisesti katsottuna mestret erottaa rodassa kirkkaasti. Eilen kavin katsomassa mestrejen Moraes ja Joao Pequeno rodat.

Mestre Moraes on tuottanut ehka eniten mestreja capoeira angolan puolella. En tieda miehen ikaa, ehka jossain 40-50 vuoden valissa. Ennen hanen tultua peliin touhu naytti vasyneelta ja hitaalta ja ehdin miettia,etta onko taallakin viela elossa kuvitelma capoeira angolasta hitaana pelina. Moraeksen pelissa ei kuitenkaan nakynyt yhtaan kuollutta hetkea. Kun ikaa alkaa tulla energiansa kayttaa varmaankin entista tarkemmin. Kaikilla liikkeilla oli tarkoituksensa, myos huijauksilla. Han vaihteli tempoja ja pelitapoja jatkuvasti ja oli yksinkertaisesti sita mita capoeira on parhaimmillaan, helvetin arvaamaton.

Joao Pequenon rodaa katselin vain hetken aikaa, koska olin juuri katsonut pari tuntia Moraesta. Pequeno on Mestre Curión kanssa viimeisia Mestre Pastinhan oppilaita ja Pequeno kayttaakin itsestaan virallisesti nimitysta Joao Pequeno de Pastinha. J.P. pitaa useampia rodia viikossa kun muut tyytyvat useimmiten yhteen. Talla kertaa han istui penkilla rytmisektion vieressa pidellen kadessaan berimbaun soittamiseen kaytettavaa keppia kuin tahtipuikkoa. Talla han maarasi kuka meni pelaamaan ja ohjeita han antoi runsaasti myos pelin kuluessa. Han tuntuu painottavan rodaa oppimisessa, mika onkin tapa miten capoeiraa alun perin opittiin. J.P. on reippaasti yli kahdeksankymmenen ja naytti yhdistelmalta sinfoniaorkesterin kapellimestaria ja vanhaa, parkkiintunutta valmentajaa, molempia parhaassa mahdollisessa mielessa.

Kun kestaa vanhan kaupungin huijarit, vakivallan uhkan ja turismin, capoeiran vanhat mestarit ovat viela taalla ja voimissaan.

Salvador

Salvador. Capoeiraturismin kehto. Joka ikisessa kojussa myydaan raikeasti maalattuja ja huonosti soivia berimbauta ja muita capoeirasoittimia. Samassa lajassa huijarit, capoeiran showmiehet, huijarit, turistit, capoeiraturistit, huijarit, aidosti capoeiran perinnetta elossa pitavat vanhat mestarit ja huijarit.

Olen seurannut capoeira angola -mestari Cobra Mansan treeneja, lepuuttanut polvea kohti tulevaa SoulSports -treenia ja soittanut mukana soittotreeneissa ja rodissa. Keskityn musiikkiin ja treenaan sita erittain hyvan perkussio-opettajan Giban kanssa. Salvadorista loytyy kylla iloisesti elaman koko kirjo: syva kulttuuri, sen hyvaksi kayttajat ja ne, jotka pyrkivat viemaan asioita eteenpain. Pahimmallakin turistialueella Pelourinhossa loytyvat raot, joista elama paasee esiin muutenkin kuin huonosti maalatuissa rastavareissa. Vakivalta on vahvasti ilmassa, tunnetusti on aina ollutkin ja turistien rahojen tultua kuvaan vain lisaantynyt.

Mita ihmetta mina taalla teen? Samat turistit on nahty Goalla: elamaan vasyneet elamysmatkailijat, jotka kilpailevat siita kuka loytaa aidoimman alkuperaiskokemuksen samalla kuin jaloissa lapset kuolevat nalkaan. Olenko mina yksi heista, elamysmatkailijoista? Capoeirajengeihin en oikein istu. Usein politiikka alkaa allergisoida. Toisaalta ymmarran yhden mestarin ajatuksen, jota capoeirassa paljolti toteutetaan. Se, joka antaa yhteisolle eniten, myos tekee paatokset sita koskien. Ja usein mestarit ovat kasvaneet upeasti asemansa tasolle.

Toisaalta usein tulee myos mieleen, etta eiko voitaisi heittaa tamakin kahle jo menemaan. Yhteiso ja ryhma voivat toteutua ilman yhta johtajaa. Parhain tilanne lienee silloin kun rakenne maaraytyy orgaanisesti. Toisaalta rahan tullessa mukaan kuvaan orgaanisuus jaa tehokkuuden vaatimuksen alle. Tai ehka ongelma - jos sellainen on - minun kohdallani on se, etta taiteilija etsii uusia rakenteita, muotoja ja toimintaa. Silloin lopulta aina on edessa tormays vakiintuneiden rakenteiden kanssa. Mutta onko tama ajatusrakennekin yksi vakiintunut rakenne, joka taiteilijan tulee kyseenalaistaa? Sekavaa ajattelua sekavasta kaupungista.

Karnevaalien viimeinen paiva

Aikuiset miehet pomppivat Rion paakadulla paallaan vanhan ritariasun mukaan leikattu puku, jonka varit on lainattu lastenvaatteista. Kadessa on keppi, jonka paasta lahtee naru, jonka paassa on lentopallon kokoinen pallo. Palloa hakataan perkeleen lujaa maahan, samalla kun juostaan ja tanssitaan viittaan kirjailtu mikki hiiri heiluen. Viereisella kadulla joku huutaa Jeesusta taysilla rekan paalta ja samba vastaa. Metrolla Cobacabanalle. Vastaan kavelee naama virneessa kuusikymppinen homo, transu tai tavallinen isoisa - mita valia? - korkokengissa ja ylisuurissa, kimaltavissa tekotisseissa ulkoiluttaen metrin pituista hymyilevaa kikkelia kuin koiraansa.

Pitaisiko tasta vetaa johtopaatoksia? Tuntuu, etta naissa festareissa uskalletaan oikeasti kyseenalaistaa kaikki normaalit roolimallit. Tuntuu, etta suomalaisissa juhlissa halutaan vielakin pitaa jumala, kimallus, politiikka, perverssiys, esiintyminen ja mukana oleminen siististi erillaan. Tai ehka tama on uutuuden viehatysta, erilaisuuden viehatysta. Tai ehka nautin tilanteesta, jossa laitan paalleni kaikki varikkaimmat vaatteeni. Tavallisesti tunnen oloni pilkulliseksi, ylipukeutuneeksi papukaijaksi, mutta nyt tunnenkin itseni pahasti alipukeutuneeksi. Tunnen itseni normaaliksi.

Alku

Lento lähtee maanantaina, tiistaina Karnevaalien viimeinen päivä. Hyvä päästä irti säädöstä ja kohti tekemistä.